Mieheni otti uutisen rauhallisin mielin. Hän heti ensimmäiseksi otti puheeksi jo aiemmin ilmoille heitetyn "intiaanilapsen". Häntä innosti ajatus kansainvälisestä adoptiosta, ja sai minutkin aiheesta kiinnostumaan. Meillä siis oli jo plan B. 
Hurja uutinen vaati silti sulattelua. Ja puhumista, puhumista, puhumista ja puhumista. 

Kerroimme läheisillemme ettemme saisi lapsia kovinkaan helposti. Jotenkin koimme että jaettu tuska voisi olla pienempi. Ja tottahan se oli. Vaikka monet kerrat sitä tuli esitettyä vahvempaa mitä todellisuudessa oli. Kai sitä kokee itsensä jotenkin "huonommaksi" kun ei kykene siihen mikä on lajimme jatkuvuuden edellytys. Eikä sitä kai niin kehdannut surra. Ainakaan ääneen. Vähän sama kun joutuisi elämään ilman toista kättä. Ei sitä tahdo turhaan ruikuttaa. "kyllä MINÄ pärjään!" 

En tiedä kumpi oli raskaampaa: nähdä onnellisia odottavia äitejä vai kuulla niitä jatkuvia typeriä kommentteja. Ja vielä kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä! En edes muista niitä kaikkia mutta tässä parhaimmat:
"No eihän sun nyt vielä tuossa iässä kannata surra.." (äiti)
"Jos se vain on Jumalan tahto?" (äiti)
"Pitääkö MINUN näyttää miten niitä lapsia tehdään jos Markus ei osaa? HAHAHA" (appiukko) 

Serkun häissä kun joku huusi lapsettomalle pariskunnalle että "jokos teillä on VAUVAKUUMETTA!?" tokaisin miehelleni hieman tympääntyneenä:"TÄSSÄ syy miksi minä en tahdo isoja sukuhäitä" 

Vaikka tietoisesti pidimme välimatkaa lapsettomuushoitoihin, ei se tarkoittanut sitä ettäkö lapsettomuus itsessään olisi jäänyt taka-alalle. Elämä jatkui normaalisti, teimme töitä, hankimme pari siperianhuskya lisää ja keskityimme rekikoiraharrastukseen. Mutta hedelmättömyyteni oli minulla tiedossa vähintään joka kuukausi. Marraskuun 26. 2005 kirjoitin nettipäiväkirjaani näin: 

"Kerran kuukaudessa tekisi mieli repiä kaikki sisuskalut pihalle ja polttaa ne roviolla. 

Tätä kipua on vaikea sanoin kuvailla. Jotenkin siihen on tottunut, tai ainakin sillä tavalla, ettei sitä enää etukäteen pelkää. Sieltä ne kuukautiset vaan tulee, joka kuukausi, ja kaksi ensimmäistä päivää sängyn pohjalla. (Työpäivä miljoonan särkylääkkeen voimin)

Mä en jaksa. Siinä kiteytettynä mun olotila joka hemmetin kuukausi. Miksi pitää näin voimakkaasti huomata se hedelmöittymätön munasolu, miksi joka kuukausi sen lapsettomuuden tuskan lisäksi pitää kokea vielä fyysistä tuskaa?? Mitä ihmettä olen tässä maailmassa tehnyt niin väärin?? 

Voi kun joku sen kertoisi, ehkä pääsisin näistä tuskista kun saisin virheeni korjata. Tai edes pyytää anteeksi.

Silti tiedän, ettei ole muuta apua kuin e-pillerit tai muu hormonaalinen hoito, joka estää kuukautisia, ja siten myös yllättäin hedelmöittymisen (jos se muutoinkaan olisi millään tavalla mahdollista). Ei tiedä enää itkeäkö vaiko nauraa.

Niinjuu, raskaus on lääke endometrioosiin. 

Haistakoon vaan p*ska kuka senkin on keksinyt. "

Tunteet ailahtelivat laidasta laitaan tuon 2 vuoden tauon aikana. Välillä tuntui että näin tämän kuuluukin olla. Ei lapsia vielä. Välillä taas epätoivo valtasi mielen ja tuntui ettei minun elämälläni ole mitään käyttöä tässä maailmassa.

Huhtikuun 4. 2006:
"En ole varma tiedänkö itsekään miltä minusta tuntuu. Välillä sitä repeää parkuun pienimmästäkin vauvoihin liittyvästä asiasta, joskus sitä ei reagoi millään tavalla edes raskaana oleviin naisiin tahi vauvoihin. 
En kyllä tiedä enää mitään. Lapsia?? Minulle?? Hurjan outo ajatus."

 

Hiljaisuus. 

Musiikki,
ihmisten puheen sorina,
nauru...

Minäkin nauran. 
Katkeamatta.

"Sinä olet hassu"
he sanovat. 

"Piristyspilleri" 
sanoo joku toinen. 

*******

Hiljaisuus. 

Rakkaani kulkee vierelläni. 
Hän tuntee hiljaisuuden. 
Se tulee vatsastani.
Sydämestäni.
Hänen sydämestään. 

Nauru katkeaa. 
En jaksa olla vahva. En enää.

Hiljaisuus. 

Meidän pieni perhe..
Meidän kotimme

Se on vaiennut odotukseen,
ikävään

 

"Minä en IKINÄ tee lapsia!" 

Näin sanoin vielä keväällä 2003. Tarkoitus oli mennä Espanjaan vaihtoon, reissata ympäri maailmaa ja pitää hauskaa. 
Kunnes tapasin mieheni itsenäisyyspäivänä 2003. Jotenkin villi sinkkuelämä jäi välittömästi taakse kun rakastuimme päätä pahkaa ja päätimme muuttaa uutena vuotena yhteen. Jälkeenpäin naurattaa tuollainen nuoren ihmisen spontaanius. Mutta eipä kaduta yhtään. 

Markus sanoi jo hyvin aikaisessa vaiheessa jotain sellaista mitä en unohda koskaan. 
"Olet ensimäinen nainen voisin kuvitella tulevien lasteni äidiksi." 
Ja tämä kuulemma oli syynä miksei Markus ollut koskaan seurustellut muutamaa kuukautta pidempään. 

Espoolaisystäväni oli synnyttänyt pojan aiemmin kesällä. Olin saanut huomata ettei lapsen saapuminen maailmaan pilaa elämää. Että lapsenkin kanssa voi mennä ja tehdä.

Ehkä alitajuisesti olinkin jo pohdiskellut "ehkä vielä joskus". Kun vielä tapasin elämäni miehen, oli homma selvä. Sain aivan kamalan vauvakuumeen keväällä 2004.
"Mitä jos jättäisimme E-pillerit pois.." kysyin vienosti Markukselta. Markus oli aina halunnut lapsia, mutta ymmärrettävästä syystä halusi vielä odottaa. Mutta hänen ehdottamansa vuoden loppuun tuntui ikuisuudelta. 
Toukokuussa olikin rahat vähissä, eikä ollut rahaa ostaa ehkäisypillereitä. Yllätyksekseni Markus tokaisikin pilke silmäkulmassa:  "No sitten ei ole". 

Näin alkoi vauvaprojektimme kesäkuussa 2004. 

Aikaa vierähti ja raskaustestejä kului jopa useita joka kuukausi. Ostimme keskeneräisen talon keskeltä metsää lokakuussa 2004 ja asuimme talven anoppilassa. Kieltämättä toisten nurkissa lojuminen kiristi hermoja, ja useat negatiiviset raskaustestit masensivat. Talvella aloin jo miettiä että tämä ei tule käymään helposti. Olinhan joka kuukausi karmaisevan kipeä jo muutaman päivän ennen kuukautisia, vuoto oli aina runsasta ja joskus kipuilin muuten vaan. 

Keväällä soitin omalääkärillemme kunnan terveyskeskukseen ja saimme nopeasti ajan tutkimuksiin. Labratulokset näyttivät kaikki olevan kunnossa, joten saimme lähetteen gynekologille. 
Olin tietysti lukenut keskustelupalstoja ja onnistunut luomaan mielikuvia oireistani. Pelkäsin että minulla on endometrioosi. 

"Endometrium on kohdun sisäpintaa verhoava limakalvo, joka hormoniensäätelemänä kuukautiskierron eri vaiheissa muuttuu rakenteeltaan ja paksuuntuu, ja kuukautisvuodossa osa siitä irtoaa ja poistuu vuodon mukana. Endometrioosi tarkoittaa kohdun sisäpinnan limakalvon kaltaisen kudoksen esiintymistä muualla kuin kohdussa. Näitä limakalvopesäkkeitä esiintyy yleisimmin vatsakalvossa, munasarjoissa, virtsarakossa, välilihan alueella tai suolessa." 
http://www.poliklinikka.fi/?page=0418422&id=7317476

Vaikken maininnut epäilyksestäni lääkärille, hän muutaman kysymyksen kysyttyään alkoi epäillä samaa. Endometrioosi. Voi räkä... Sisätutkimuksella kun reagoin kipuilevasti epäilys vahvistui, joten sain lähetteen laparoskopiaan, tähystysleikkaukseen. 

Onneksi oli internet. Saatoin hakea paljon tietoa endometrioosista ja myös positiivisia kertomuksia siitä, kuinka tästä inhottavasta, kroonisesta sairaudesta huolimatta moni oli saanut useammankin lapsen. Niin, raskaushan on paras lääke endometrioosiin (kohtalon ivaa?). 
Selvitin myös että laparoskopian jälkeen on parhaat mahdollisuudet raskautua. Joten diagnoosistani huolimatta olimme huojentuneita, saisimme vihdoin hoitoa ja meillä olisi mahdollisuus raskautua. 

Syyskuussa menin Forssan päiväkirurgiselle osastolle positiivisin mielin. Minut tutkinnut lääkäri toimisi myös leikkauslääkärinä. Operaatio oli hetkessä tehty ja hetken päästä olin jo heräämössä. 
Vuodeosastolle siirryttyäni odottelin ikuisuudelta tuntuvan ajan lääkäriämme kertomaan leikkauksen tuloksista.

Iltapäivällä hän tuli huoneeseeni. 
"Mitä löytyi?" kysyin ehkä jopa vähän innoissani. Lääkäri papereihinsa katsoen tokaisi: 
"Endometrioosia ja... endometrioosia... Hyvin paljon endometrioosia" 
Tietysti ensimmäinen asia joka tuli mieleeni, oli että saatiinko kaikki poistettua. Koska endometrioomia oli paljon ja useassa paikassa, lääkäri ei voinut sanoa että kaikki olisi saatu poistettua, sillä niitä olisi saattanut olla vaikka suolen pinnalla, missä tahansa. Mutta paljon sitä oli silti poistettu, joten aloin toivoa. 

Kunnes lääkäri pudotti pommin. 
Edelleen papereihinsa katsoen hän mumisi, aivan kuin ei osaisi tai haluaisi kertoa potilailleen huonoja uutisia:
"Teimme samalla munanjohtimien aukiolotutkimuksen... 
voi olla tutkimuskaasustakin johtuvaa...
yritimme sitä poistaa... 
mutta emme saaneet varjoainetta kulkemaan kummankaan läpi..." 
Voi olla että muistinikin pätkii, mutta hyvin epämääräisesti lääkäri puhui. Kuitenkin niin selvästi että ymmärsin munanjohtimieni olleen tukossa. 
Lääkäri kertoi ettei luonnollinen raskautuminen ole mahdollista. 
Kun kysyin mitä vaihtoehtoja meillä on, hän vastasi yksiselitteisesti: 
"Koeputkihedelmöitys" 

Taisi lääkäri arvata reaktioni kun niin varovasti kertoili uutisia. Lähes hysteerisen itkuni lomasta hän yritti lohduttaa että IVF-hoidoilla on saatu loistavia tuloksia. 

Nyt se sitten on virallista: minä olen hedelmätön nainen. Mieheni päätti ottaa lastensa tulevaksi äidiksi naisen joka ei siihen kykenisi. 

Joku joskus laski paljonko husky maksaa. Se sai vastaukseksi jotain tyyliin 300 000 euroa.

 Kun otat huskyn, sille on pian saatava vetovaljaat, ostat ehkä sukset tai potkukelkan, hulluimmat jopa kevyen reen. Ja koska husky on laumakoira, tarvitset pian sille kaverin. Kahdella koiralla pääsee sillä pienellä reellä ihan kivasti, mutta kolmas antaisi vielä enemmän mahdollisuuksia. Pian huomaat ostavasi talon maalta, rakentavasi koiratarhaa ja lukevasi kaikenmaailman huskylehtiä. Ostat ehkä isomman auton jolla kuljettaa koiria, syystreenivälineen ja kaikenmaailman varusteita. 
Pian huomaat ettei kolme koiraa jaksa kahta aikuista ihmistä vetää, joten hankit vielä yhden koiran. Ja tietysti sille varusteet. Eikä se pikkureki oikein toimi toisen ihmisen kyydittämiseen joten tarvitset kuormareen. Niin, eikä se oma rupusakki vielä suuntia osaa, joku siis vinkkaa että ostakaa aikuinen, valmiiksi koulutettu koira. 
Pian puolisolle täytyy saada oma valjakko. Joten kevytrekiäkin tarvitsee ostaa toinen kappale. Niin ja siis niitä koiria muutama...

Ja niin eteenpäin.... 

Meillä onneksi oli tuo talo maalla jo ennen ensimmäistä huskya. Mutta muuten homma menee jotakuinkin tuota rataa. Tosin pientä takapakkia tuli välissä niin että koiramäärä on taas tuossa kolmessa. Mutta eiköhän siihenkin pian tule korjausta...

Lopo siis tarvitsi kaveria. Ja 2006 keväällä meille tuli suloinen Ronja-tyttö, Arctic Soul Yoga. Pari kuukautta myöhemmin haimme toisen pennun, pöhköpäisen pojan (EastXpress Get On) jonka nimesimme Zorroksi.  

Ensimmäisenä talvena saatoimme jo valjastaa junioreita ja laittaa perään jotain kevyttä, pulkkaa ja pientä painoa. Muutaman kerran päästiin soluttautumaan tutun valjakkoon! Ja hauskaa oli! 

Ensimmäinen talvi ihan oikeiden rekikoirien kanssa oli kyllä ikimuistoinen. Omalla poppoolla ei päästy, mutta monet kerrat päästiin kyytiin seuraamaan omia koiria vieraissa valjakoissa. Ja kuinka ne nauttivat!! Tämä on meidän juttu, se on selvä. 

Kevättalvella 2007 sitten päätimme ottaa jälleen yhden pennun, Arctic Soulilta. Kennelnimi Arctic Soul Zenith, sekä tyttösen huima vauhti auttoivat nimen antamisessa. Siitä tuli Senna. 

 

Senna on edelleen oikea mamman kullanmuru. Siitä lisää myöhemmin. 

Taisi olla syksyä 2007 kun teimme suuren virheen ja otimme valjakkoomme kisavaljakosta eläkkeelle jääneen "konkarin" laumaamme. Toki pääsimme vihdoin kokeilemaan rekiajelua omalla poppoolla, mutta 10 vuotta laumanjohtajana elänyt narttu ei kertakaikkiaan sopeutunut laumaamme. Etenkään kun laumassamme oli hyvinkin itsetietoinen narttu, Ronja. Enya kukkoili aidan takaa Ronjalle, ja Ronja oli pinna kireällä oikeastaan kokoajan. Joten tappelua tuli. Ja sitä tuli monesti. Kunnes tuli se viimeinen riita syystalvella 2007, kesken rekiajelun. Ronjalla vaan meni hermo ja päätti alkaa tappaa vieressä juoksevaa Enyaa. Panta onneksi pelasti vanhuksen, ja saimme kovan työn jälkeen erotettua riitapukarit. 
Päätimme antaa ensin Ronjan pois, ja pian myös Enyan. 
Ronja ei tullut toimeen uudessakaan paikassa, ja se piti lopettaa. Enya sai uuden kodin Pohjanmaalta. 

 

Helmikuussa 2008 muutimme Lopon, Zorron ja Sennan kanssa Rovaniemelle. Ehdimme asustella siellä 9kk kunnes palasimme äitiyslomani alettua takaisin Etelä-Suomeen. 
Lapin talvi oli mielettömän ihana. Ehdimme nauttia siitä monta kuukautta, kun lumi suli vasta toukokuussa. Pääsimme lähtemään suoraan kotipihalta ja ajamaan jopa 10km lenkin mettäkämpälle ja takaisin. Oli se ihanaa aikaa. 

Lappiin lumen perässä oli muuttanut myös tuttumme, joka sittemmin perusti rekikoirayrityksen Kittilään, Leviltä hieman Muonioon päin. En koskaan unohda sitä päivää kun pääsimme ajelemaan upeissa tunturimaisemissa ihan sydänlapissa.

Toki koirien kanssa voi myös patikoida. Rovaniemellä ihan kotimme vieressä oli isoa suomaastoa, pieni vaara ja paljon metsää. Pääsiäisen tienoilla otimme kartan sekä paljon evästä matkaan ja lähdimme pitkälle, päivän mittaiselle patikkaretkelle. Oli kertakaikkisen ihanaa! 

2008 marraskuussa siis palasimme etelään. Toivotaan että lumisia talvia saadaan myös tänne. Sillä haaveissa on nyt hankkia jälleen yksi pentu... Tai kenties useampia jos tuon upean Senna-narttumme astuttaisimme... 

 Minä en ole aina tiennyt haluavani siperianhuskyja, toisin kuin moni muu harrastaja tuntuu tienneen. Olen aina tiennyt että haluan koiran. Mutten pienessä mielessänikään uskaltanut kuvitella että koiraharrastus veisi näin kovasti mukanaan. 

Lopo. 
Kuuhauhun Rakkauden voima. 
5-vuotias siperianhusky joka tarvitsi uutta kotia. Omistajansa oli saanut mielettömän työtarjouksen, joka vei hänet Brasiliaan. "Aikuinen koira, enpä tiedä.." 
Mentiin kaverin luo kylään, vietettiin siellä yksi yö jotta saisimme toden teolla tutustua koiraan. 
Emme olisi tarvinneet edes sitä yötä. Minulle riitti että näin tuon järkyttävän innokkaan sinisilmän, rakastuin oikopäätä. 

Lopo oli ainoa koiramme vuoden ajan. Yhden talven ehdimme hyödyntää koiraherran vetoviettiä hurjastelemalla suksilla ja potkukelkalla. Niin, ja ihan yhdellä minisuksella Forssan lentokentällä :D 
Lopo on meidän rekikoiraharrastuksemme uranuurtaja. 

Vihdoinkin loin itselleni oman blogin. Tämä on se ensimmäinen. Saa nähdä jääkö tämä tänne pölyttymään, vai innostunko niin että näitä pitää alkaa jo lisää tekemään. Minun luonteeni tuntien tuskin ainakaan jälkimmäistä. Mutta yritetään nyt tätä edes pitää jollain tavalla hengissä.

Yritin miettiä aihealuetta blogilleni. Kun ohan noita vaikka ja mitä.. Itse seurailen erästä kynsiblogia, kun tässä äitiyslomalla on toisinaan aikaa väännellä myös hienoja kynsiä. Ehkä laitan niistäkin jossain vaiheessa kuvaa.

Silti tuntuu että minun elämässäni on niin paljon ihania ja miksei myös niitä vähemmän ihania asioita joista  haluan kirjoittaa. Lapset (ja niitä edeltänyt pitkä, tuskainen lapsettomuus), rakkaat, ihanat siperianhuskyni, innostukseni käsitöihin sekä ilman muuta tämä iloinen ja joskus surullinenkin elämäni täällä maaseudulla. 

Onneksi blogissa saa luotua kategorioita. Katsotaan miten onnistun! 

Jos olet jostain käsittämättömästä syystä tänne eksynyt, jätä puumerkkisi ja toivottavasti viihdyit! 

Sini