Mieheni otti uutisen rauhallisin mielin. Hän heti ensimmäiseksi otti puheeksi jo aiemmin ilmoille heitetyn "intiaanilapsen". Häntä innosti ajatus kansainvälisestä adoptiosta, ja sai minutkin aiheesta kiinnostumaan. Meillä siis oli jo plan B. 
Hurja uutinen vaati silti sulattelua. Ja puhumista, puhumista, puhumista ja puhumista. 

Kerroimme läheisillemme ettemme saisi lapsia kovinkaan helposti. Jotenkin koimme että jaettu tuska voisi olla pienempi. Ja tottahan se oli. Vaikka monet kerrat sitä tuli esitettyä vahvempaa mitä todellisuudessa oli. Kai sitä kokee itsensä jotenkin "huonommaksi" kun ei kykene siihen mikä on lajimme jatkuvuuden edellytys. Eikä sitä kai niin kehdannut surra. Ainakaan ääneen. Vähän sama kun joutuisi elämään ilman toista kättä. Ei sitä tahdo turhaan ruikuttaa. "kyllä MINÄ pärjään!" 

En tiedä kumpi oli raskaampaa: nähdä onnellisia odottavia äitejä vai kuulla niitä jatkuvia typeriä kommentteja. Ja vielä kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä! En edes muista niitä kaikkia mutta tässä parhaimmat:
"No eihän sun nyt vielä tuossa iässä kannata surra.." (äiti)
"Jos se vain on Jumalan tahto?" (äiti)
"Pitääkö MINUN näyttää miten niitä lapsia tehdään jos Markus ei osaa? HAHAHA" (appiukko) 

Serkun häissä kun joku huusi lapsettomalle pariskunnalle että "jokos teillä on VAUVAKUUMETTA!?" tokaisin miehelleni hieman tympääntyneenä:"TÄSSÄ syy miksi minä en tahdo isoja sukuhäitä" 

Vaikka tietoisesti pidimme välimatkaa lapsettomuushoitoihin, ei se tarkoittanut sitä ettäkö lapsettomuus itsessään olisi jäänyt taka-alalle. Elämä jatkui normaalisti, teimme töitä, hankimme pari siperianhuskya lisää ja keskityimme rekikoiraharrastukseen. Mutta hedelmättömyyteni oli minulla tiedossa vähintään joka kuukausi. Marraskuun 26. 2005 kirjoitin nettipäiväkirjaani näin: 

"Kerran kuukaudessa tekisi mieli repiä kaikki sisuskalut pihalle ja polttaa ne roviolla. 

Tätä kipua on vaikea sanoin kuvailla. Jotenkin siihen on tottunut, tai ainakin sillä tavalla, ettei sitä enää etukäteen pelkää. Sieltä ne kuukautiset vaan tulee, joka kuukausi, ja kaksi ensimmäistä päivää sängyn pohjalla. (Työpäivä miljoonan särkylääkkeen voimin)

Mä en jaksa. Siinä kiteytettynä mun olotila joka hemmetin kuukausi. Miksi pitää näin voimakkaasti huomata se hedelmöittymätön munasolu, miksi joka kuukausi sen lapsettomuuden tuskan lisäksi pitää kokea vielä fyysistä tuskaa?? Mitä ihmettä olen tässä maailmassa tehnyt niin väärin?? 

Voi kun joku sen kertoisi, ehkä pääsisin näistä tuskista kun saisin virheeni korjata. Tai edes pyytää anteeksi.

Silti tiedän, ettei ole muuta apua kuin e-pillerit tai muu hormonaalinen hoito, joka estää kuukautisia, ja siten myös yllättäin hedelmöittymisen (jos se muutoinkaan olisi millään tavalla mahdollista). Ei tiedä enää itkeäkö vaiko nauraa.

Niinjuu, raskaus on lääke endometrioosiin. 

Haistakoon vaan p*ska kuka senkin on keksinyt. "

Tunteet ailahtelivat laidasta laitaan tuon 2 vuoden tauon aikana. Välillä tuntui että näin tämän kuuluukin olla. Ei lapsia vielä. Välillä taas epätoivo valtasi mielen ja tuntui ettei minun elämälläni ole mitään käyttöä tässä maailmassa.

Huhtikuun 4. 2006:
"En ole varma tiedänkö itsekään miltä minusta tuntuu. Välillä sitä repeää parkuun pienimmästäkin vauvoihin liittyvästä asiasta, joskus sitä ei reagoi millään tavalla edes raskaana oleviin naisiin tahi vauvoihin. 
En kyllä tiedä enää mitään. Lapsia?? Minulle?? Hurjan outo ajatus."

 

Hiljaisuus. 

Musiikki,
ihmisten puheen sorina,
nauru...

Minäkin nauran. 
Katkeamatta.

"Sinä olet hassu"
he sanovat. 

"Piristyspilleri" 
sanoo joku toinen. 

*******

Hiljaisuus. 

Rakkaani kulkee vierelläni. 
Hän tuntee hiljaisuuden. 
Se tulee vatsastani.
Sydämestäni.
Hänen sydämestään. 

Nauru katkeaa. 
En jaksa olla vahva. En enää.

Hiljaisuus. 

Meidän pieni perhe..
Meidän kotimme

Se on vaiennut odotukseen,
ikävään